Tuntuu turhalta, miten mun mielialat voikaan vaihdella niin paljon. Mun ympärillä on onnellisia ihmisiä ja välillä niiden hyvä olo huokuu muhunkin. Välillä taas mikään ei tunnu miltään, kaikki on vaan sitä samaa harmaata massaa ja pienikin vastoinkäyminen tuntuu uudelta myrskyltä.
Mä kävelen kaupungilla ja katselen ympärilleni. Toisella puolella katua mun kanssani samaan tahtiin kävelee yks onnellinen pari. Ne pitää toisiaan kädestä kiinni, toinen kuiskaa jotain toiselle ja sitten ne pysähtyy. Ne on lähekkäin ja onnellisia. Mä käännän katseeni muualle, koska en halua laskea mielialaani enää yhtään alemmas.
Musta tuntuu, etten mä ansaitse enää mitään. En hyvää mieltä, en kavereita, en yhtään mitään. Mä olen huono ihminen ja ehkä mun pitäisi vain kuolla pois.
Days feel like years when I'm alone
Mä ostin tänään uudet farkut. En edes muista koska käytin viimeksi farkkuja, viimeisen ikuisuuden päältäni on voinut bongata vain farkkulegginssejä ja muita ohuita vaatteita. Mä olen suuri, farkkujen kokolappukin sen jo kertoo. Mä olen liian suuri, valtava. Ja yhä valtavammaksi mut vain saa noiden farkkujen väri. Ne ovat vaaleat, vaalea värihän tunnetusti vaan suurentaa. Ne on ehkä hieman liian piukatkin mulle. Mä toivon ja yritän parhaani mukaan, että kesän jälkeen näyttäisin niissä edes hieman paremmalta ja että ne edes vähän roikkuisivat mun päälläni.
Mun on pakko laihtua, koska mä en halua näyttää enää tältä kesän jälkeen. Enää hieman päälle kuukausi ja mun pitäisi astella iloisena ja itsevarmana uuteen kouluun. Antaa ihmisille edes jokin muu ensivaikutelma kuin se, että moi olen läski angstikikkare ja en varmasti puhu kenellekään nyt, koska syön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti